Terävän Killtelevää

[Zadown]

Auringon viimeiset purppuranväriset säteet halkoivat konehallin ilmaa peitsien lailla. Ne valaisivat kaiken kattavaa mustuutta: mustia koneita, mustien seinien sisässä. Tummiin pukeutuneet hahmot eivät erottuneet, mutta ne olivat siellä - tiesin sen. Valonsäteiden tanssiessa viimeistä valssia hallin pölyisessä ilmassa tarkistin varusteeni ja tilan. Tunsin aurani ulkoreunoilla niitä, niiden repaleisia, koneiden syömiä sieluja, ja rukoilin mielessäni vaikka olin ateisti. Niitä oli seitsemän. Kytkin järjestelmääni turbon päälle, nappasin infrapunasilmäni toimintaan ja lämmitin jalkojeni boosterit - mekaaninen käteni veti esiin teräni, oikea .51 pistoolini. Olin valmis toimintaan. Hermoimpulssi käynnisti boosterit, ja nousin lymypaikastani kuin koston enkeli. Pimeästä hallista muodostui liekkien heittämien valojen ja varjojen helvetti, käsittämätön pimeyden rajojen muutoskenttä. Ensimmäinen niistä oli ehtinyt vaivaisen viiden metrin päähän, ja syöksyin häntä kohden polkien ilmaa jaloista syöksyvien liekkipilareitten varassa. Hän oli vasemmalla puolellani. Terä sukelsi mustana tumman ilman halki, leikaten hänen refleksinomaisesti suojelevaan asentoon nostetun käden läpi vaivatta, pureutuen lopulta halki cybernetiikan ja lihan päätepysäkkinään aivot. Ennenkuin veren ja aivomassan yön mustaama pilvi ehti laskeutua, kiinnitin huomioni jo seuraavaan kohteeseen. Hän oli jo ehtinyt tajuta jotain, nostaa suojaansa ylöspäin ja kohdistaa asetta summittaiseen suuntaani. Olisin nauranut hurmiosta, jos aika ja paikka sen olisivat sallineet. Nyt tyydyin puhumaan Volatorien kautta: kolme räjähtävää haukahdusta viilsi korviani ja hänen rintansa syöksi ilmoille kolme kuumaa suihkua. Lensin niin läheltä luotien ruhjomaa ja nytkähtelevää metallisen lihan sekasikiötä, että näköni punersi toisen verestä kriittisen hetken verran; tunsin, kuinka mieltäni vastaan hyökättiin. Onneksi haastaja oli kokematon. Pääni tuntui muljahtelevan niskani jatkeena, mutta iskin takaisin, odottamattomalla tavalla, ja tunsin riemukseni haastajani tajunnan taipuvan voimani alla - hyökkäävä mieli repeili ja sammui. Vielä neljä.

 

Sammutin boosterini ja käänsin jalkani nopeasti eteenpäin, kohti neljän viimeisen kyborgin unenomaisesti liikkuvia aseita. Hetken liidin pimeydessä äänettä, sitten napsautin boosterit jälleen päälle. Niiden voitonriemuiset ilmeet kirjaimellisesti sulivat kirkkaanpunaisiin liekkeihin, mutta olin antanut niille liikaa aikaa. Kolme asetta jyrähti ampujiensa kuolin-kouristuksissa ja tunsin yhden luodin impaktin oikeassa jalassani, raketti-moottorin kohdalla. Hallittu syöksyni muuttui pyöriväksi sekasorroksi. Pimeyden sisältä purjehti vääjäämättä esiin koneen musta kylki. Törmäys muutti pimeyden kaikenkattavaksi.

 

Nousen hetkeksi tajuttomuuden syvistä vesistä. Silmäluomieni välistä näen heikkoja valoja, ihmisten epämääräisiä hahmoja ja liikettä. Kuulen hiljaista puhetta ja tiedän tämän olevan loppu. Ne ovat saaneet minut kiinni. Telepatian käytön yritys tuntuu repäisevän auki jonkin nälkäisen ja terävähampaisen kuilun pääni sisällä ja vaivun takaisin likaiseen, veriseen pimeyteen.

 

Valot tanssivat. Häilyn tajuttomuuden ja hereillä olemisen välimaastossa, hiljaisten ajatusteni luona. Ne liikkuvat kuin surumieliset valaat: suurina, tummina ja möhkälemäisinä mutta samalla niin sulokkaina, pulpahtaen pintaan pitkin väliajoin. Ajattelen mennyttä ja sitä mitä olisi voinut olla. Tiedän, että tieni päättyi tähän, mustan koneen kylkeen. Ajatukseni varmistavat puolinaisen tajuttomuutenikin läpäisevät tuntemukset taikuudesta hyvin lähellä: sitovia ja orjuuttavia loitsuja. Ne tuovat mieleeni hänet, vastustajani Arkkikonsulin. Avaan silmäni vaivalloisesti.

 

Näen hänen naamansa, ensimmäistä kertaa. Lukuisissa kuvitelmissani olin murskannut sen, hyppinyt sen päällä, tuhonnut sen ilkeän, kuivan virneen. Nyt näen sen korkealla edessäni enkä kykene tekemään mitään. Metalli ja taikuus sitovat minua - haavani tekevät kehostani petturin. Naama, valkoinen läikkä mustan kaavun pimeässä yössä, äärimmäisen kontrastin kohde. Se on kääntyneenä puoleeni, isällisellä ja teeskennellyn surullisella ilmeellä varustettuna. Ja hän puhuu: ”Ah, poikani”. Hiljaisuus, pitkä tauko, joka toi mieleeni kaikki kipuni, avuttoman tilani. Juuri kun aion menettää tajuntani ja siten paeta tätä kohtuutonta julmuutta hän jatkaa, taiteellisen tarkasti: ”Minähän varoitin”. Kiiltävän mustista silmistä paistaa lähes aito, käsinkosketeltava suru, mutta ilme kieltää silmien viestin. Vaaleat huulet liikkuvat jälleen, tarkasti kuin kone, ja hänen kuiva äänensä jatkaa: ”Olen hyvin pettynyt sinuun. Me ajattelimme, että sinusta olisi voinut tulla jotain... ”. Ääni hiipuu, lopettaa kuluneiden fraasien kirurgisen tarkan kertomisen. Pää kääntyy, naaman vaalea läikkä katoaa pimeyteen. Hetken hiljaisuus, taidepaussi. Pimeyden, mustan kaavun ja yönväristen koneiden rivistö voittaa väsyneet silmäni, ja näen mustan eri sävyt huikeassa näyssä ennen kuin rasitusten runtelema kehoni pettää hetkeksi. Kun nousen ylös tajuttomuuden mustasta virrasta takaisin todelliseen pimeyteen, erotan yhä erilaisia mustan sävyjä ja tajuan, etten ole vieläkään yksin. Hän on läsnä mustan aseensa kanssa. Ase liikkuu, tai ei, varjot liikkuvat. Katson edessäni aukeavaan tyhjään tilaan samalla kun yritän ravistella päätäni käyttökuntoon. Hetken ajan tilan täyttävät mustat metalliputket, sitten näköni terävöityy, selkenee. Hän on yhä siinä, edessäni, osoittaen minua mustalla aseellaan. Katson aseen mustaa piippua, syöksyn sinne. Ase imaisee minut sisäänsä ja syöksyn kasvavalla vauhdilla pitkin piipun mustaa tunnelia. Hetken ajan luulen näkeväni valoa, mutta silloin väkivaltaiset, kylmät väreet palauttavat minut takaisin. Tajuan vuotavani lämpöä, verta, hitaasti mutta kuolettavan varmasti. Hänen aseensa muuttuu tyhjäksi uhaksi. Hymy karehtii huulillani kun vaivun pimeydestä hämärään.

[Lady Celes Crusader]

Thanks for sharing the beauty of this language.